Vähän kuvia pitkästä aikaa. Päivittelen nyt kesällä vähän tiheämmin, kun tulee kuvattua.

Ja kaikkea sen ympäriltä. Rakastan sen kauneutta, kaupallisuutta, turhuutta, rumuutta, hyödyttömyyttä ja sitä, että ilman mainontaa me voisimme ehkä paremmin.  Kukaan ei voi puolustaa sitä, mutta emme sitä inhoakaan. Tuhannet kuvat ja miljoonat sanat päivittäin saavat meidät haluamaan kaikkea sitä mitä emme edes tarvitse, ja emme edes ole pahoillamme. Olemme päätyneet tuhansien vuosien kehityksessä siihen, että näemme 350 000 mainosta ennen kuin täytämme 18 vuotta ja haluamme kaiken mitä meille voi tarjota. Ja kyllä katsoin juuri 99 frangia. Se oli mahtava!

99 Frangia kertoo mainosmaailmasta ja miehestä joka elää sen keskellä. Se kertoo turhien unelmien luomisesta, valheista, seksistä, sekä romahduksesta. Se on kaunis, synkkä ja samalla valaiseva kokemus. Ja kaikista parasta siinä on se ettei se nöyristele.

Ja ai niin, en varmaan vielä kertonut, että rakastin sitä.

PS:  ”Joka vuosi maailmanlaajuisesti käytetään 500 miljardia dollaria mainontaan. YK:n mukaan, noin 10%:lla tuosta summasta voitaisiin puolittaa maailman nälänhätä”

Tähtitorninmäki, kamera ja mallipoika. Tämmöistähän siitä tuli. Kuvat napsittiin aika kiireessä, koska molemmilla oli mielessä tanssiravintolat, joihin oli illalla tarkoitus suunnatta. Toivottavasti kelpaavat.

PS: Uusi portfolio aukeaa ensi viikolla, ja luvassa on jotain todella maukasta.

delusion.fi koki extreme makeoverin, kun oli aika parantaa sivuston profiilia. Samalla laitoimme kylkeen pari uutta työnäytettä. Parannellaan sivuja vielä lähipäivinä.

Lisää mallikuvaa on myös tulossa, kun kävin kuvailemassa kaveri Michaelia. Nuo kuvat eksyvät tänne ensi viikolla. Sain myös viime yön pimeinä tunteina kivan idean portfolioon, joten suunniteltavaa taas riittää.

Illan suunnittelubiisinä toimii seuraava kaunis kappale Yann Tiersen – Summer 78

Heijjjaa, lopultakin sain nuo Kiian mallikuvat nettiin, joita viime viestissä lupailin. Kuvat ovat mielestäni ihan onnistuneita, ottaen huomioon sen kauhean kiireen missä ajassa ne otettiin. Näin jälkikäteen eniten harmittaa nuo muutamat virheet mitä noista kuvista löytyy. Silti kuvailu oli hauskaa, ja tuli taas fiilis kuvata lisää. Joten ehkäpä näiden syksyn värien saattelemana saan kuvattua kesällä aloittamani kuvasarjan loppuun.

Ja valitettavasti se et ollut sinä. Uusin rakkauden kohteeni on 24” iMac. Tämä työkone on varustettu 3,06 GHz prosessorilla, sekä 4 gigan keskusmuistilla, ja se toimii kuin unelma.

Pitkästä aikaa koneen käyttäminen tuntuu nautinnolliselta. En kuitenkaan halua kuulostaa Mac-fanaatikolta, joten lainaan seuraavia sanoja ”Ihmisten täytyisi ymmärtää, että Macit eivät ole mitään jumalten luomuksia, ainoastaan normaalia parempia koneita”

Tämän kone häsläyksen aikana löysin myös uutuuksia typografian ihmeellisestä maailmasta ja sytyin täysin seuraaviin fontteihin:

Archer

Requiem

Huh, aivan mahtavia. Tulen varmasti käyttämään jompaakumpaa uudessa portfolionssani. Kunhan saan nämä kaikki muut projektit ensin valmiiksi.

Sitten jotain ei niin teknistä. Alkusyksy on kaikkineen pienineen herkkuineen mennyt oikein mukavasti. Pidettiin Veikkolaisen kanssa onnistuneet kemut, ja olen ruvennut valokuvaamaan kunnolla pitkästä aikaa. Laitan jotain kuvia tänne ensi viikolla, ja kyllä, tämä oli lupaus!

PS: Kiva kirjoittaa taas., joten hyvät syksyt sinulle arvoisa lukijani.

”Hän näki siellä taivaan, ja se meri olikin pohjaton. Sokaisi, ja kietoi hänet maailmaan, joka siellä on”

Voisin vannoa, että tänään on sunnuntai, mutta olisin luultavasti väärässä. Takana oleva 4 päivän ryyppyreissu Seinäjoen Provinssirockiin tuntuu mielessä ja näkyy kasvoissa. On siis otollinen hetki kirjoitella tänne jotain, jotta ne harvat tätä seuraavat huomaavat minun olevan vielä tolpillani.

Koomapäivä on mennyt aika leppoisasti. Kävin kuvaamassa koulukaverini elokuvaprojektiin pari promokuvaa ja katsoin mahtavan elokuvan nimeltään The Man From Earth. Elokuva kertoo miehestä, joka on elänyt 14 000 vuotta maan päällä ikääntymättä ja kuolematta. Elokuva on tehty pienellä budjetilla ja se sijoittuu pelkästään päähenkilö professori John Oldmanin taloon, jossa hän käy kiivasta keskustelua kollegoiden kanssa omasta elämästään. On siis turha odottaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita, koska elokuva tarjoaa vain mielenkiintoista filosofista pohdintaan

Töiden saralla aloitin portfolion uusimisen, mutta sen valmistumisessa voi mennä hetki johtuen kesäkiireistä. Juhannus ja sen lähipäivät menee Tuusulan kultaisilla niityillä Kyrpörockissa. Näihin ”festivaaleihin” tulee pari bändiä ja parikymmentä lapsuuden kaveria, joten hyvää meininkiä luvassa.

Loppu illan voisin viettää promokuvia editoimalla ja kuuntelemaan Coldplayn uutta albumia Viva la Vida or Death and All His Friends. Levy vaikuttaa ensikuunnelmalta vähän erilaiselta kuin viimeksi ilmestynyt X&Y, mutta silti perushyvältä Coldplayelta. 42 niminen kappale on noussut näin alkuun suurimmaksi suosikiksi.

“Those who are dead are not dead. They’re just living my head”

Sitten tapahtui yllättävä käänne. Puhelin soi. Oltiin menossa viihteelle. Puhelu loppui ja juhlat jatkui. Aamulla minua odotti työhaastattelu. Nyt on ensimmäiset kaksi viikkoa takana mainostoimisto ActiveArkissa graafisena suunnittelijana, ja elämä hymyilee.

Tietty näytän kohta 40v:ltä, kun stressaan koulua ja duunia yhtä aikaa. Onneksi koulu on kohti ohi tältä keväältä ja töissä pääsen päivä päivältä paremmin kuvioihin. Nyt työni laatu on vielä ala-arvoista, mutta sisäinen suunnittelijani huutaa lisää haasteita.

En luonnollisesti voi näyttää mitä olen päässyt tekemään, mutta voin kertoa nauttivani töistäni suunnattomasti. Ymmärrän tämän taas paremmin. Elämä on sitä mitä teet siitä.

Tuntuu siltä, että pitää kirjoittaa, vaikka ei ole mitään järkevää sanottavaa. Olen kirjoittanut tänään jo yli 1000 sanaa latteuksia suomalaisesta mediamaisemasta, enkä vieläkään ole varma, että ymmärsinkö mitä kirjoitin. Silti kirjoitan lisää. Onneksi minulla on tämä kaatopaikkana toimiva blogi, jonka sisältöarvo on laskenut kuin dollarin kurssi. Ainut ero dollariin on se, että sillä sentään on joskus ollut jotain arvoa.

Mutta ei vaivuta typeryyteen, jota itsesääli edustaa. Minullahan menee oikein hyvin. Ja kyllä ilmoitin sen, vaikka et kysynytkään. Huomenna alkaa huhtikuu, joka on täynnä juhlia. Rakas äitini täyttää huomenna vuosia, ja melkein kaikille huhtikuun viikonlopuille on luvassa bileitä, joten ohjelmaa riittää.

Silti tuntuu vähän hassulta, ei yksinäiseltä, vaan siltä, että jotain puuttuu. Ehkä se johtuu tästä kaupungista, jossa pitää kokoajan olla esiintymässä jossain tai tekemässä jotain. Kaverini julistikin Helsingin osuvasti pinnallisuuden pääkaupungiksi, ja sitä tämä todellakin on. Pinnallisuutta. Olen silti täysin rakastunut Helsinkiin, ja erittäin onnellinen siitä, että voin asua tässä paikassa missä nyt asun. Tämä siis taitaa olla vain perus maanantain krapulaa ja vapinaa, ilman krapulaa.

Olotilasta johtuen olen silti saanut yllättävän paljon tänään aikaiseksi. Pidimme pienen palaverin Teron kanssa erään lehden tulevaisuudesta, ja odotan oikein innolla sen valmistumista. Näin myös pitkästä aikaa ihanaa siskoani, joka toi minulle kasan ulkomaan tuliaisia. Onnistuin myös leikkimään vähän graafikkoa, ja tein keskiviikon graafisen suunnittelun kurssille yhden typografian.

Tein myös kaverille yhden typiksen, jonka lisään tänne joskus.
Nyt ajattelin jatkaa maanantain viimeistä tuntia sulkemalla silmäni hetkeksi ja kuuntelemalla ehkä yhden maailman kauneimmista kappaleista. Eli Clint Mansellin ”Together We Will Live Forever”, osta, hae ja kuuntele. Parhautta.